Tämä kertomus on tosi.
Lähdin joulun jälkeen ulkoiluttamaan kehoani. Ajatus oli käydä kaupassa hakemassa aivan pientä, sillä vielä suurta syömistä kaapista löytyi. Ehkä se pitää laatikoiden tekeminen lopettaa, kun ei niitä enää kukaan syö. Tulee vain liian työlääksi kaksistaan niitä monta päivää joulun jälkeen syödä jouluruokaa.
Otin repun selkääni ja yhden roskapussin myös matkaani, koska roskis löytyy meidän pihalta, pihatien päästä.
Huomasin pihatietä kävellessäni, että villakoira istui pihatien toisella reunalla. Minä tietenkin siirryin toiselle puolelle tietä. Koira oli kytketty koivuun kiinni, mutta naru kyllä riitti ilmeisesti koiranomistajan ulko-ovelle asti. Pieni lapsi leikki rivarin portaiden vieressä. Koira pari kertaa haukahti, kun kävelin lähemmäksi tietä. Mutta kun pääsin kohdalle, koira syöksyi minun takapuoleeni kiinni. Tunsin heti, että kyllä se jotain kipeää sai aikaan. Suojelin takapuoltani roskapussilla, kun samaan aikaan koiran omista juoksi sisältä ulos. Ei rouva edes katsonut minua, vaan meni silittämään koiraansa, ja sanoi sille, ”mitä sinä nyt noin rähiset”. Jatkoin muutaman metrin eteenpäin ja katsoin housujeni takapuolta, että kehtaanko edes kauppaan mennä. Mutta eivät housut olleet revenneet. Takapuolen alapuolella reidessä kyllä tuntui pientä kipua.
Heitin roskat katokseen ja tulin takaisin sille tielle, jossa koira käytti lievää väkivaltaa minua kohtaan. Ei sanonut rouva edelleenkään mitään, silitteli ja jutteli koiralle jotain. Ihmettelin vielä, että toisesta ihmisestä välittäminen ei olekaan enää mikään kaunis ajatus. Vaan, vaan se oma on kaikkein tärkein juttu, eli tässä tapauksessa se koira. Nyt ymmärrän paremmin ruokakaupan kanssa asiakkaita, kun he tökkivät kärryillään minua takapuoleen. Ei heiltäkään mitään kommenttia tule. Tyyli vain tuntuu olevan tämä. En usko kuitenkaan, että tälläisen huru-ukon takapuoli on enää mikään niin kaunis varustus, että sitä voi leikkimielellä kärryjen tai koirien välityksellä tökkiä. Ehkä he siitä tykkäävät, mutta en minä.
Minä jatkoin kauppaan ja tein ostokset. Takaisin tullessa kiersin tämän tien, ja tulin katua pitkin loppumatkan kotiin. Otin postin ja katselin paikkaa. jossa koira kävi minua kiinni. Nyt oli pihatie hiljainen.
Sisään tullessa kerroin vaimolleni, että koira puri minua peräpäästä. Ei hän ehkä heti uskonut minua. Mutta sitten vasta kun kyselin, että missä on käsipeili. Jopas nousi peppu ylös tuolista ja hänkin tuli katsomaan. Vaimoni on sellainen” heti sanoja”, kun minä taas elän tyylillä, ”antaa olla”. Ehkä vaimo olisikin lähtenyt haastattelemaan sitä rouvaa, mutta ehkä sanoin sen verran jämäkästi, ”antaa nyt olla. Mene sit, jos alan jäykistymään”.
Tiedän kyllä oikeuteni, että koiran puremasta pitää tehdä heti ilmoitus poliisille. Mutta kun me asutaan samassa pihassa. Ei ole kiva kulkea, jos tulee heti tehtyä huonoja välejä naapureiden kanssa. Ehkä minä olen liiaksi sellainen takapenkin Taavi.
Nyt on vaimon toimesta takapuoli pesty. Peukalon pään kokoinen punainen läntti siellä on. Mutta ei kuitenkaan selkeää hampaan jättämää jälkeä.
piki
Tags: housujani, katokseen, kaupassa, koira, lapsi, pihatie, repun, roskapussin, ruokakaupan, syödä, takapuoleeni, välittäminen